Rakennussuojelu

1960-luvulla Helsingin väkiluku kasvoi nopeasti ja kaupunki modernisoitui. Väestönkasvu keskittyi kuitenkin pääosin kaupungin reunoille lähiöihin ja Helsingin historiallinen keskusta eriytyi entistä enemmän hallinnolliseksi keskustaksi. Sodanjälkeinen jälleenrakennus ja optimistinen ilmapiiri kulminoituivat kaupunkikuvassa suuriin rakennusprojekteihin ja purkuhankkeisiin, ja toisaalta rakennussuojeluaatteen syntymiseen.

Helsingin keskustasta purettiin vanhoja rakennuksia, kun tehtiin tilaa uudelle, modernistiselle arkkitehtuurille. Rakennetun ympäristön historialliset arvot eivät painaneet vaakakupissa paljoakaan 1960-luvulla: uudistustahto ja innokas rakennustahti luonnehtivat modernisoituvan kunnan ja kunnallishallinnon arvoja nopeasti kasvavassa kaupungissa. Historiallisesti ja esteettisesti merkittäviin keskusta-alueen rakennuksiin suhtauduttiin kaupunkisuunnittelussa osin välinpitämättömästi.

Helsingin kaupungintalon saneeraus vuosina 1965–1970 herätti paljon keskustelua. Juuri ennen saneerauksen valmistumista kaksi arkkitehtiopiskelijaa, Vilhelm Helander ja Mikael Sundman, julkaisivat pamflettikirjansa ”Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970”. Pamfletissa ja sanomalehdissä julkaistuissa miesten kirjoituksissa ruodittiin kallista ja vanhalle arkkitehtuurille tuhoisaa kaupungintalon saneerausta. Kirjoittajat kritisoivat myös silloista Helsingin kaupunkisuunnittelua ja ilmoittivat keskustan ”kuolevan iltaisin”. Heidän mielestään kaupungintalon historiallisilla kerrostumilla oli itseisarvo ja ne olisi pitänyt säilyttää ja konservoida. ”Kenen Helsinki” palkittiin vuonna 1971 Eino Leinon -kirjallisuuspalkinnolla. Julkisessa keskustelussa ihmeteltiin myös sitä, miksei rakennettu kokonaan uutta, kun se olisi tullut kaupungille halvemmaksi. Hämmästystä herätti lisäksi kaupungintalon hillitty yleisilme suhteutettuna sen korkeaan hintaan. Toisaalla taas suhtauduttiin positiivisesti Ruusuvuoren filosofiaan, jonka mukaisesti rakennuksen tärkeimmät osat säilytettiin.

Ruusuvuoren toteuttama kaupungintalon saneeraus on erinomainen esimerkki aikansa metodista: alkuperäisestä rakennuksesta jäljelle jäi vain julkisivu, fasadi, mutta sisältä uusittiin käytännössä kaikki. Samankaltaista julkisivukeskeistä saneerausta Ruusuvuori toteutti myös Uschakoffin talossa Pohjoisesplanadilla. Kluuvin virastotaloksi muutetussa rakennuksessa julkisivu sai jäädä, mutta sisätilat uusittiin, lukuun ottamatta arvokasta Jugendsalia.

Ruusuvuoren toimiston toteuttama kaupungintalon saneeraus oli yksi lähtölaukauksista tärkeälle keskustelulle rakennussuojelun toteuttamisen tavoista. Sittemmin Leijona-korttelissa suoritetut rakennusten entisöinnit toteutettiin paljon kevyemmin ja vanhaa arkkitehtuuria säilyttäen.

Helsingin kaupunkikuvassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla uusi ja vanha, ja tällä kerrostuneisuudella on itseisarvo. Rakennuksia suojellaan, jotta voisimme nähdä rakennuksissa oman aikansa arvot ja aatteet. Moni tuoreeltaan oudoksuttu rakennus on sittemmin juurtunut tärkeäksi osaksi kaupunkia. Rakennussuojelu ei ole vain kaupunkikuvan vaalimista, vaan ajatus rakennuksesta tai alueesta kokonaisuutena.

Helsingissä on nykyisin yli 4000 asemakaavassa suojeltua rakennusta. Yksi näistä on kaupungintalo. Suojelun kohteina ei ole pelkästään historiallisia rakennuksia, vaan mukana on myös esimerkiksi 50-luvun lähiöitä ja yksittäisiä nuorempia rakennuksia tai rakennuskokonaisuuksia. Suojelulla pyritään säilyttämään rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo. Mahdolliset muutokset tai korjaukset tulee tehdä ympäristön ja rakennuksen ehdoilla. Helsingissä rakennussuojelusta vastaa Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet:
Mikko Lindqvist, arkkitehti. Helsingin kaupunginmuseo
Vilhelm Helander ja Mikael Sundman: Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. WSOY 1970